23 päivää lähöstä - Heidelberg ja miten mulla menee

Tämän viikonlopun vietin Heidelbergissä host-isän veljen perheen luona. En jaksa hirveen tarkasti nyt kirjotella, koska pihalla on aivan ihana sää, joten saatte nauttia lyhyestä selostuksesta ja kuvista. 

Koko viikonloppu, varsinkin lauantai, oli täällä täyttä hellettä ja lämpötilä pyöri siinä 35 asteen ympärillä. Oli siis melkeinpä liian kuuma yhtään mihinkään, niin lauantai meni aika hölleissä meiningeissä. Mut vietiin semmoselle bussikierrokselle, jossa oli siis selostus paikan nähtävyyksistä. Loppu päivä menikin rannalla aurinkoa ottaessa, jäätelöö syödessä, pelatessa ja jutellessa. Illasta käytiin tän perheen tytön kanssa elokuvissa kattomassa Learning to drive. Se oli siis saksaks, mutta ymmärsin silti jopa ihmeen hyvin!

Sunnuntaina syötiin mun normaali tasoon nähden tosi hienostunu aamupala ja sen jälkeen lähdettiin "pienelle" kävelylenkille. Aavistin oikeestaan jo oppineena, että kyseessä ei todellakaan ole pieni lenkki vaan tosissaan host-isä halus näyttää mulle kaupunkia ja sen yläpuolella olevan linnan ja kävelin sen neljä tuntia. Tää tapahtuu joka kerta kun lähen mukaan niin sanotulle pienelle lenkille. Ei valittamista, maisemat oli tosi hienot ja oli muutenkin mukavaa! Ainut miinus oli tosissaan tää helle ja se, että mulla oli pitkät housut jalassa.
Rakastuin kyllä tohon kaupunkiin ja haluan sinne uudestaan mennä käymään. Tää perhe oli mulle myös ylimukava ja sain suklaata, elokuvan ja lehtiä lahjuksiks. Oli myös hauskaa, kun heidän poikansa seurustelee puoliks suomalaisen tytön kanssa, niin vihdoin löytää ihmiset, jotka jollain tavalla on opetellu ymmärtämään suomalaisuutta. Ruokapöydässä komeili myös marimekon servetit!

Yleisesti ottaen mulla menee täällä tosi hyvin. Oon huomannu jo suurta kehitystä mun saksan taidoissa, tuun tosi hyvin toimeen mun hostperheen kanssa ja suurta koti-ikävää ei oo vielä iskeny. Parina päivänä on ollu semmonen selittämätön haikee fiilis, mutta se menee yleensä tosi nopeesti ohi kun vaan ettii jotain tekemistä. Oon viettäny täällä nyt reilun kolme viikkoo ja tänään on ensimmäinen päivä kun oon vaan kotona ja taitaa olla ensimmäinen kerta kun oon yksin kotona pidempään kun tunnin. Tuntuu, että aika menee tosi nopeesti, en voi uskoo, että oisin täällä kohta jo kuukauden vietelly. Tuntuu myöskin, että mun vuorokaudessa on vähintään kymmenen tuntia enemmän kun normaalisti ja saan jotenkin aikaseks paljo enemmän asioita, kuin mitä saisin Suomessa. Ehkä jätin mun laiskuuden Suomeen?

Ainut asia mikä mua harmittaa on se, että en oo oikein kehenkään oman ikäseeni (vaihtareita lukuunottamatta) oo vielä pystyny tutustumaan, mutta sekin varmaan korjaantuu ens viikon alussa kun koulu alkaa. Kävin viime tiistaina ensimmäistä kertaa mun koululla valitsemassa aineita sun muuta ja nyt oottelen sitä koulun alkua samalla innokkaasti ja pelokkaasti. 

Mutta en tässä enemmän sanottavaa oikein keksi, joten menen ulos ottamaan aurinkoa ja yrittämään tehdä mun suomiesitelmää saksan kurssia varten.

 Grüße aus Deutschland, Vilma

Inbound-Wochenende in Solingen

Viikko sitten perjantaina otin junalla suunnaks Wittlichin, jossa asuu kaks muuta rotaryvaihtaria. Brianin, taiwanilaisen vaihto-oppilaan, perhe poimi mut juna-asemalta ja heidän kanssa vietin aamupäivän kierrellessä kaupunkia ja pelatessa pöytäfutista ja koripalloo Brianin ja hänen kahden hostveljen kanssa. Puolen päivän jälkeen poimittiin mukaan kolmas vaihtari ja otettiin suunnaks Solingen ja ensimmäinen vaihtariviikonloppu.

Kun vihdoin päästiin liikenneruuhkan keskeltä suunnistamaan kohti meidän viikonlopun majapaikkaa, joka oli jonkinnäkönen nuorisohostelli/retkeilymaja, niin olin jo ihan täpinöissäni kaikkien muitten vaihtareitten tapaamisesta. Tultiin paikalle vähän myöhässä ja meidät otettiin ovella vastaan Rotareiden toimesta ja suunnattiin kohti ruokailuhuonetta, missä melkein kaikki muut vaihtarit jo oottikin. Se tunne oli ihana kun sai vihdoinkin kasvotusten jutella ihmisten kanssa joiden kanssa oli laittanu viestiä jo sen muutaman kuukauden. Kiersin heti aluks melkein kaikki vaihtarit läpi ja kyselin nimet ja kotimaat ja jo tässä vaiheessa huomasin, että oon ainut vaihtari euroopasta. Jälkeenpäin kyselin melkein kaikilta nimet uudestaan, koska eihän ne tossa alkutäpinöissä jäänyt mieleen.

Perjantaina meillä ei tainnu olla muuta ohjelmaa kun ruokailu, muihin tutustuminen ja illalla "juhlat", jotka oli siis jossain lähistöllä olevassa talossa, ei mitään hajua mikä tää paikka oli? Siellä kaikki esittäydyttiin muiden edessä, saatiin lahjuksia, liekitettiin suolatikkuja ja tanssittiin lattaritansseja. Seurasin myös puolueettomana brassien (=portugalinkielisten) ja espanjankielisten lattareiden kilpailua siitä kumman musiikki on parempaa. Illan musiikista en siis ymmärtäny sanaakaan, mutta hauskaa meillä oli. 

 Lauantaina sen jälkeen kun kaikki oli heränny kuolleista aamupalalle niin lähettiin "vaeltamaan". En oikein ymmärrä miks ohjelman nimi oli vaeltaminen, kun tosiasiassa käveltiin aina parikymmentä minuuttia paikasta toiseen ja sit pysyttiin kyseisessä paikassa puolesta tunnista kahteen tuntiin. Mutta ensimmäisenä laskeuduttiin siis tommosella hauskalla hiihtohissillä alas (kuva on siitä vaiheesta kun mentiin takaisin ylös). Kun kaikki oli selvinny turvallisesti alas niin jatkettiin matkaa ja päädyttiin johonkin isolle rakennukselle kirjaimellisesti keskelle metsää. Paikka oli jonkinnäkönen ravintola ja siellä sitten syötiin ja meille pidettiin tää kauan pelätty saksan koe. Stressasin sitäkin ihan hulluna, mutta se oli vaan ryhmäkeskustelu, jossa meidän piti kertoo vähä itsestään, vastata pariin kysymykseen ja selittää yks kuva. Mulle sattu tosi hyvä ja taidokas ryhmä niin se meni oikeestaan tosi sujuvasti. Mut sijotettiin kolmanneks ja toiseks parhaan tason väliin ja sitä pitäis marraskuuhun mennessä parantaa. Yritys ainakin on kova.

Tän jälkeen suunnattiin johonkin linnaan, jossa meille pidettiin 45minuutin ohjattu kierros. En tähän paljoo jaksanu keskittyä vaan se meni enemmänkin jutellessa parin muun vaihtarin kanssa, joten ei jääny mieleen mikä tää kyseinen linna oli, haha. Päästyään takasin majapaikkaan päätettiin, että nyt vaihdetaan pinssit, huudettiin kaikki pinssiensä kanssa pihalle ja siellä vaihdeltiin niitä seuraavan tunnin ajan. Mun bleiserin etumus tuli melkein täyteen ja en voi lopettaa hymyilemistä kun tuijottelen sitä aina mun huoneen seinällä. Itellä on vielä muutamat pinssit jakamatta ja ajetteltiin, että tehtäis vielä toisenlaisia pinssejä, jotta kaikki sais vielä kertaalleen vaihtaa yhet pinssit.

Illasta ei muuta enää tehtykäään, kun taas suunnattiin "juhla"paikalle, jossa syötiin ja muuten homma meni samalla tavalla tanssiessa ja jutellessa kun edellisiltanakin. Yhäkään en lauluista sanaakaan ymmärtänyt. Illalla palatessa majapaikkaan, ei mentykään nukkumaan vaan päätettiin siellä yhessä valvoa, koska sunnuntaina ei mitään ohjelmaa enää ollut ja seuraavan kerran porukassa nähään vasta parin kuukauden päästä.

Mun olo oli sunnuntaina erittäin väsynyt tunnin yöunien jälkeen, mutta samaan aikaan olin niin onnellinen kun vaan voi. Vaihtariviikonloppu oli ehottomasti parhaat pari päivää Saksassa tähän mennessä ja yks mun elämäni parhaista viikonlopuista. Vaikka olinkin ainut Euroopasta ja porukka puhu aika paljon keskenään espanjaa ja portugalia, niin silti mä soluttaiduin joukkoon oikein hyvin ja sain jo monta ihanaa ystävää ympäri maailmaa. Musta oli oikeesti ihana huomata, kuinka me kaikki tullaan eri paikoista ja moni oli eri ikäsiä, niin silti kaikki tuli niin hyvin toimeen, eikä sitä erilaisuutta edes huomannut. Sai jakaa fiiliksiä vaihtovuoden alusta ja Saksasta muiden kanssa ja alko tuntua, että ei ollukkaan ihan niin yksin. Sain myöskin monta kertaa kuulla, että mun englanti kuulosti liian hyvälle suomalaiseksi (kuulin samalla mielessäni rakkaan siskoni nauravan tälle kommentille)  ja kuinka "saksalaisilla on niin ihanat silmät, just semmoset kun Vilmalla!". Multa myös kysyttiin miljoona kertaa miks valitsin pysyä euroopassa ja tähän en ees osannu vastata. Lisäks opetin suomalaisia kirosanoja kaikille halukkaille, haha. Olen huono ihminen, tiedän.

En oikeesti pysty lopettamaan hymyilemistä kattoessa näitä kuvia ja kirjottaessa tätä. Mulla on rehellisesti sanottuna enemmän ikävä näitä ihania ihmisiä kuin Suomee ja oon tosi harmissani siitä, että suurin osa meistä asuu Kölnin lähellä ja tapaa siellä melkein viikottain ja mä asun niin kaukana kaikista, etten oikein ketään voi tavata. Ootan seuraavaa ikuisuuden päässä olevaa vaihtariviikonloppua enemmän kun mitään muuta just nyt.

Grüße aus Deutschland, Vilma

5 päivää lähöstä - Tunnen itseni turistiksi

Ajattelin nyt kirjotella viimeisitä päivistä Suomesta ja ekojen päivien meiningistä täällä. Varoitus: tästä saattaa tulla romaani.

Torstaina ajettiin siis Tampereelle ja perjantai suurimmaks osaks siellä vietettiin. Laukut oli tosissaan jo pakattu, eikä ollu tarkotus mitään ostaa, mutta muhun (ja äitiin) iski joku shoppailuinto ja pari juttua tarttu mukaan. Illasta ajettiin Helsinkiin (tai Vantaalle), mentiin suoraan hotelliiin ja käytiin alakerrassa syömässä Amarillossa. Tarkotus oli mennä aikasin nukkumaan, mutta enhän mä unta saanu ku piti käyä kaikki kauhuskenaariot mitä vois tapahtua läpi. Siinä sitte parin tunnin sängyssä pyörimisen ja parin tunnin unien jälkeen heräs herätyskelloon virkeenä 3.45.

Aamiasella ei hirveesti ruoka maistunu ja matkalla lentokentälle olo oli aika tyhjä ja hermostunu. Siinä sitten itkin silmät päästäni sanotessa heipat äitille ja turvatarkastuksesta läpi mennessä keräsin pari säälivää katsetta niiltä työntekijöiltä. Siinä ennen lentoo olikin sit onneks aikaa koota ittensä ja loppumatka meniki varsin hyvin. Koneessa tajusin, että tässä sitä nyt ollaan ja en voinu lopettaa hymyilemistä. 

Host-perheen tapaaminen ekaa kertaa olikin melkein yhtä hermostuttavaa kun koko edellinen ilta. Turhaan hermostuin, nää on tosi mukavia! Mun saksantaidot ei ehkä riittäny odotetulle tasolle, mutta parempaan suuntaan ollaan jo menossa. 

Siinä sitten kotiuduin tänne ja illasta käytiin Johannishoffesteillä, jotka on tässä pikkukylässä jossa asun (Mesenich), jotkin paikalliset viinifestivaalien tyyppiset katujuhlat. Kättelin varmaan miljoonaa ihmistä illan aikana ja yritin kovasti näyttää siltä, että ymmärsin jotain.

Sunnuntaina kävin host-isän kanssa 25km pyörälenkillä. Pyöräily täällä on aika extremeä, pikkutiet voi päättää yhtäkkiä tehä U-käännöksen keskellä alamäkeä tai sen alla ja siinä on sit hyvä pohtia, että haluanko mennä metsään vai mitä mä teen (tää on myös mulle aika extremeä autolla, näillä kun sitä vauhtia on aina ihan reilusti). Oon myös tottunu jalkajarruihin, joten pelko lentää tangon yli oli suuri. Elossa kuitenkin yhä ollaan! Illasta käytiiin sit taas tuolla Johannishoffesteillä syömässä ja jossain vaiheessa päivää tavattiin mun host-isän veljen perhe.

Maanantaista käytiin Trierissä ja mä ehkä rakastuin siihen kaupunkiin. Siellä siis käyn koulua ja myöhemmät host-perheet saattaa siellä olla. Illasta tehtiin vastaava, ilmeisesti vähän pitempikin pyörälenkki ja käytiin tuolla laaksojen päällä. Ylämäen laakson päälle jätin suosiolla välistä ja kävelin, siihen ei ihan vielä kunto riittäny pyörällä. Maisemat oli kuitenki kaiken arvoset,mulla ei tietenkään ollu mukana mitään millä voi kuvata, ja alastulo oli taas aika mielenkiintonen. On myös tosi hauskaa, kun tää kylä on Sauer joen varrella ja kun sillalla menee joen yli niit ootkin Luxembourgissa. Nään siis mun huoneen ikkunasta Saksan ja Luxembourgin rajan ja jos haluan vaihtaa maata niin tossa on ehkä 400 metriä väliä (jos haluan uia joen yli, toki voi mennä helpommin ja kävellä n.1km sillalle). 

Tiistaina ajettiin aamusta Bernkastel-Kuesiin ja siellä tapasin taiwanilaisen vaihtarin, sen host-perheen ja host-veljen joka lähtee Brasiliaan tässä lähiaikoina. Toi kaupunki oli jotenkin kunnon saksalainen stereotypia, tosi ihana kyllä. Oli tosi kiva tavata muita vaihtareita ja ylipäätänsä ihmisiä, jotka on mun ikäsiä. Söin myös maailman parasta marjajäätelöä ja tällä kertaa muistin raahata mukanani jonkun näkösen koneen, jolla saa kuvia. Mulla oli kuva myös meistä vaihtareista, mutta kuvassa esiintyi eräs kuumuuden takia puolikuollut suomalainen (ja taiwanilainen jolla oli kylmä?) niin jätin sen nyt julkasematta.

Eilen vierailtiin Luxembourgissa, joka on kanssa tosi mielenkiintonen paikka. Iso kaupunki, jonka keskellä on semmonen pikkukylän olonen metsikkö ja ympärillä kunnon pilvenpiirtäjiä (ainakin melkein). Illasta vierailtiin host-isän toisen veljen luona (joka ilmeisesti oli jonkinnäkönen miljonääri) ja vietettiin ilta siellä syödessä ja uidessa niiden uima-altaalla. 

Ensimmäisten päivien aikana oon siis näin lyhyesti sanottuna pyöräilly enemmän kun viimeseen kahteen vuoteen, vieraillu useemmassa paikassa kun koko kesänä, nähny miljoona viinipeltoa (niitä on joka kulman takana) ja rakastunu tähän paikkaan. Jokasessa paikassa melkein missä oon käyny ollaan käyty vähintään yhessä kirkossa (niitäkin on joka kulman takana), kuollu kuumuuteen ja hämmästyny siitä kuinka vähä Suomesta tiedetään. Hirvee koti-ikävä ei oo ees vielä iskeny ja voin todellakin kuvitella viettäväni täällä vuoden. 

Grüße aus Deutschland, Vilma // Huomasin just, että sanon vähä väliä "siinä sitten". Pahoittelen...

2 päivää lähtöön - Moikka mä meen

Tavarat ois pakattu ja huone näyttää tyhjältä. Olokin on aika tyhjä. Tässä pikkuhiljaa on joutunu hyvästelemään kaikki itelleen rakkaimmat ihmiset ja en silti tajua olevani lähössä minnekkään. Taino ainakaan pitkäksi aikaa. Kolmen jälkeen starttaa auto kotipihasta ja ottaa seuraaviks kohteiks Tampereen ja Helsingin. Sitten lauantai aamuna mun pitäis nousta koneeseen, joka vie mut Saksaan, Apua.

Vaikka en ookkaan haaveillu tästä vuosia, niin viime syksystä oon oottanu vaihtovuotta innokkaammin kun mitään muuta oon odottanu mun elämässä. Oon laskenu päiviä siitä lähtien kun sen lähtöpäivän tarkalleen sain ja vähä ennenkin. Muistan kun mun laskurissa oleva luku oli vielä kolminumeroinen ja just nyt siinä lukee 2. Rehellisesti sanottuna, en tiedä yhtään mitä mä oon tekemässä, mut ainakin mä innolla sitä odotan. Apua.

Toivon, että vuoden päästä kun istun takasin mun huoneessa, niin mun rotary-bleiseri näyttäis samalle kuin mun siskon. Toivon, että tulisin takasin miljoonan ihanan kokemuksen kanssa ja toivon, että poislähteminen Saksasta ois vielä vaikeempaa kuin Suomesta. Ja nii, ois sitä Saksaakin kiva sitten jo osata. 

Kaikki aina kysyy lähtevältä vaihtarilta, että pelottaako. Joo, just nyt mua oikeesti vähän pelottaa, voin myöntää. Seuraavan kerran kun musta täältä luotte niin tuleekin terkut Saksasta.

Grüße aus Finnland, Vilma